- Hyphen -

Viimeaikainen aktiivimalli-keskustelu on saanut minut muistelemaan lukioaikojani. Lukiossa minulla oli ystävä, joka pohti ainevalintojaan ja urasuunnitelmiaan aivan kuten kuka tahansa muu nuori. Ero minun ja hänen välillä oli se, että minä inhorealistina en keksinyt yhtään ”uraa” jolle välttämättä halusin ja ystäväni päätti haluta tulla kätilöksi, koska ”siinä ei tarvitse matematiikkaa”. Tästä uravalinnasta huolimatta ystäväni lopetti lukion kesken ensimmäisen vuoden jälkeen, koska matematiikan lisäksi, englanti, biologia ja maantiede olivat hänelle liian vaikeita. Kuulen silloin tällöin tätä samaa matematiikan välttely -keskustelua. Monella tuntuu olevan syy, miksi ei voi saada työpaikkaa, miksi ei pääse uralla eteenpäin tai miksi ei saa ylennystä. Kekseliäs ihminen kehittää aina (teko)syyn. ”en ole hyvä tietokoneiden kanssa” ”olen liian vanha oppiakseni tämän” ”olen jo yrittänyt, eikä se onnistunut” ”ei maksa vaivaa opetella” Suurin ero menestymisen mahdollisuudella j

Minä jännitän esiintymistä. Jännitän yleisön edessä puhumista, olkoon yleisö minkä kokoinen tahansa. Alan mielessäni jännittää jo, kun merkitsen kalenteriin esiintymisen ajankohdan. Vaikka siihen olisi kuukausi, vilkuilen kalenteria päivittäin ja totean ”kaksi viikkoa aikaa”. Pahin jännittäminen alkaa kyseisenä aamuna, hikoilen ja hermoilen. Hikoilen tosin jo, kun suunnittelen esiintymistäni ja teen powerpoint-kalvoja. Oloni saattaa rauhoittua päivän aikana, mutta suuni kuivuu ja käteni alkavat vapista, kun esiintymisen hetki lähestyy. Välillä tunnen itseni malttamattomaksi, saisinpa jo pitää esitykseni, että se olisi ohi. Kun esitys alkaa, olen aluksi erittäin hermostunut. Jännitys helpottaa hieman alun jälkeen, mutta totaalinen huojennus tulee vasta paljon myöhemmin. Esitys jännittää, mutta yritän muistuttaa itselleni kuinka itkin, kärsin ja taistelin tieni siihen, että ylipäätään olen asemassa, jossa nyt olen. Jos en olisi tässä asemassa, en esiintyisi. Järkeilen itselleni myös